Mikä on kristillisyyden historia?


Kysymys: Mikä on kristillisyyden historia?

Vastaus:
Kristillisyyden historia on käytännössä sama kuin länsimaiden historia. Kristillisyydellä on ollut läpikotainen vaikutus yhteiskuntaan - taiteet, kielet, politiikka, lait, perhe-elämä, almanakka ja juhlapäivät, musiikki ja ajattelutapamme ovat värittyneet kristillisyydellä kahden vuosituhannen aikana. Näin ollen kristillisyyden historian ja kirkkohistorian tunteminen on tärkeää.

Kirkkohistorian alkuvaiheet
Kirkon historia alkoi 50 päivää Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen (noin vuonna 35 jKr.). Hän oli luvannut rakentavansa kirkkonsa (Matt. 16:18) ja Pyhän Hengen tulemisen myötä helluntaina (Ap. t. 2:1-4) kirkko -—ekklesia (kutsuttujen yhteisö)— virallisesti alkoi. Kolme tuhatta ihmistä vastasi Pietarin saarnaan tuona päivänä ja he päättivät seurata Kristusta.

Ensimmäiset kristillisyyteen kääntyjät olivat juutalaisia tai sen käännynnäisiä ja kirkollisen toiminnan keskus oli Jerusalemissa. Tämän vuoksi kristillisyyttä pidettiin alussa juutalaisuuden lahkona, aivan kuten fariseukset, saddukeukset ja esseenit olivat. Apostolien saarnaama sanoma oli kuitenkin hyvin erilainen verrattuna muiden juutalaisten ryhmien opetuksiin. Jeesus oli juutalaisten Messias (voideltu Kuningas), joka oli tullut täyttämään lain (Matt. 5:17) ja antamaan uuden kuolemaansa perustuvan lupauksen (Mark. 14:24). Tämä sanoma, johon liittyi syytös juutalaisten Messiaan surmaamisesta, vihastutti monet juutalaiset johtomiehet ja jotkut heistä tarsolaisen Sauluksen tavoin ottivat tehtäväkseen tuolle tielle lähteneitten tukahduttamisen (Ap. t. 9:1-2).

On aivan oikein sanoa, että kristillisyyden juuret ovat juutalaisuudessa. Vanha testamentti loi perustan Uudelle testamentille ja on mahdotonta ymmärtää kristinuskoa ilman Vanhan testamentin tuntemista (Matteuksen evankeliumi ja Heprealaiskirje ovat tästä hyvä esimerkki). Vanha testamentti selittää Messiaan tulon välttämättömyyden, kertoo Messiaan kansan historian ja ennusti Messiaan tulon. Uusi testamentti keskittyy näin ollen Messiaan tuloon ja hänen pelastustyöhönsä. Elämänsä aikana Jeesus täytti yli 300 profetian ennustukset osoittaen olevansa se, josta Vanha testamentti kertoi.

Alkuseurakunnan kasvu
Pian helluntain jälkeen kirkon jäsenyys avautui myös ei-juutalaisille. Evankelista Filippus saarnasi samarialaisille (Ap. t. 6:5) ja monet uskoivat Kristukseen. Apostoli Pietari saarnasi Korneliuksen perheelle (Ap. t. 10) ja myös he saivat Pyhän Hengen. Apostoli Paavali (joka oli aiemmin kirkon vainoaja) levitti evankeliumia ympäri kreikkalais-roomalaista valtakuntaa aina Roomaan saakka (Ap. t. 28:16) ja mahdollisesti jopa Espanjaan asti.

70 jKr. mennessä Jerusalem oli tuhottu ja suurin osa Uuden testamentin kirjoista oli kirjoitettu ja niiden kopiot levisivät ympäriinsä eri seurakuntien pariin. Seuraavien 240 vuoden ajan Rooma vainosi kristittyjä - joskus sattumanvaraisesti ja joskus valtion toimesta.

Toisen ja kolmannen vuosisatojen aikana kirkon johdosta tuli yhä hierarkkisempi, kun jäsenmäärät kasvoivat. Monia vääriä oppeja syntyi ja niitä kumottiin tuona aikakautena. Samoin Uuden testamentin kaanon vahvistettiin. Vainoaminen jatkui yhä voimakkaampana.

Roomalaiskatolisen kirkon kehitys
Vuonna 312 jKr. Rooman keisari Konstantinus väitti kääntyneensä kristinuskoon. Noin 70 vuotta myöhemmin Theodosiuksen hallintokautena kristinuskosta tuli Rooman valtakunnan virallinen uskonto. Piispoja nimitettiin valtiollisiin kunnia-asemiin ja vuoteen 400 jKr. mennessä sanoista "roomalainen" ja "kristitty" oli tullut lähestulkoon synonyymejä.

Konstantinuksen jälkeen kristittyjä ei enää vainottu. Aikaa myöten pakanoita alettiin vainota, jos he eivät kääntyneet kristityiksi. Tuon kaltaiset pakkokääntymiset aikaansaivat sen, että monet liittyivät kirkon jäseniksi ilman sydämessä tapahtunutta muutosta. Pakanat toivat muassaan epäjumalansa ja totutut tapansa ja sen seurauksena kirkko muuttui: ikonit, ylellinen arkkitehtuuri, pyhiinvaellukset, pyhimysten palvonta, jne. tulivat osaksi aiemmin yksinkertaisesta alkuseurakunnan jumalanpalvelustapaa. Näihin aikoihin jotkut kristityt jättivät Rooman ja päätyivät asumaan eristyksissä munkkeina ja lapsikaste sai alkunsa perisynnin pois pesemisenä.

Seuraavien vuosisatojen aikana eri kirkolliskokoukset pyrkivät määrittelemään kirkon virallisen opin, poistamaan pappien virhekäytäntöjä ja sopimaan eri lahkojen näkemyksiä. Rooman valtakunnan heikentyessä, kirkosta kasvoi vahvempi ja läntisten ja itäisten kirkkojen välille kehittyi monia näkemyseroja. Läntiset kirkot (latinalaiset) olivat keskittyneet Rooman alle ja väittivät omaavansa apostolisen määräysvallan muiden kirkkojen suhteen. Rooman piispa alkoi kutsua itseään paaviksi ("isäksi"). Itäiset kirkot (kreikkalaiset), jotka olivat Konstantinopolin valtapiirissä, eivät suhtautuneet tähän suopeasti. Teologiset, poliittiset, hallinnolliset ja kielelliset erot aikaansaivat niin sanotun suuren skisman vuonna 1054, jolloin roomalaiskatolinen ja ortodoksinen kirkko julistivat toisensa kirkonkiroukseen eli pannaan ja niiden välit katkesivat kokonaan.

Keskiaika
Keskiaikana katolinen kirkko piti valtaa Euroopassa ja paavit julistivat olevansa kaiken valtiaita eläen kuten kuninkaat. Turmeltuneisuus ja ahneus olivat vallalla kirkon johdossa. Vuosien 1095 ja 1204 välisenä aikana paavit tukivat monia verisiä ja kalliita ristiretkiä torjuakseen muhamettilaisuuden leviämisen ja vapauttaakseen Jerusalemin.

Reformaatioaika
Vuosien saatossa monet olivat yrittäneet keskittää huomion roomalaiskatolisen kirkon vallan väärinkäyttöön teologiassa, politiikassa ja ihmisoikeuksien saralla. Kaikki nämä soraäänet oli vaiennettu tavalla tai toisella. Mutta vuonna 1517 saksalainen munkki Martti Luther otti kannan kirkkoa vastaan ja kaikki pysähtyivät kuuntelemaan. Martti Lutherin myötä protestanttinen reformaatio alkoi ja keskiaika päättyi.

Uskonpuhdistajat kuten Luther, Kalvin ja Zwingli olivat erimielisiä monissa yksityiskohdissa, mutta heitä yhdisti Raamatun auktoriteetin painottaminen kirkon perinteiden ylitse samoin kuin se, että syntiset pelastuvat yksin armosta uskon kautta, eikä tekojen avulla (Ef. 2:8-9).

Vaikka katolisuus myöhemmin lisäsi kannatustaan Euroopassa ja protestanttien ja katolisten välillä käytiin monia sotia, uskonpuhdistus onnistui riistämään vallan roomalaiskatolisen kirkon käsistä ja sen myötä aukaisi ovet nykyajalle.

Lähetystyön aikakausi
Vuosien 1790 ja 1900 välillä kirkko osoitti ennennäkemätöntä kiinnostusta lähetystyöhön. Siirtomaapolitiikka avasi kristittyjen silmät lähetystyön tarpeellisuudelle ja teollistuminen antoi taloudelliset mahdollisuudet rahoittaa lähetyssaarnaajia. Lähetyssaarnaajat vaikuttivat kaikkialla ympäri maailmaa saarnaten evankeliumia ja perustaen seurakuntia.

Nykyajan kirkko
Nykyaikana roomalaiskatolinen ja ortodoksinen kirkko ovat lähentyneet, samoin kuin katolinen ja luterilainen kirkko. Evankelinen kirkko on voimakkaan itsenäinen ja vahvasti kiinni uskonpuhdistuksen teologiassa. Kirkko on myös kokenut helluntailiikkeen, karismaattisen liikkeen, ekumeenisuuden ja monien kulttien voimakkaan kasvun.

Mitä voimme oppia historiasta
Jos emme opi mitään muuta kirkkohistoriasta, meidän tulisi ainakin tunnistaa "Kristuksen sanan asuminen runsaana keskuudessamme" -periaatteen tärkeys (Kol. 3:16). Jokainen meistä on vastuullinen tietämään Raamatun opetukset ja elämään niiden mukaisesti. Kun kirkko unohtaa Raamatun opetukset ja laiminlyö Jeesuksen opetusten seuraamiset, johtaa se kaaokseen.

Nykyaikana meillä on monia kirkkoja, mutta vain yksi evankeliumin sanoma. Kyseessä on "se usko, joka pyhille on kertakaikkisesti annettu" (Juuda 3). Meidän on vaalittava huolellisesti tuota uskoa ja vietävä sitä eteenpäin ilman muutoksia ja silloin Herra jatkaa lupauksensa täyttämistä koskien kirkkonsa rakentamista.

English
Paluu suomenkieliselle etusivulle

Mikä on kristillisyyden historia?